Elämää happikaapissa

Vuonna 1988.
Odotin ensimmäistä lastani, jo lähes viimeisiä viikkoja.
Aamu alkoi kauniina. Olin yksin kotona, koska mieheni oli kurssilla kauempana.
Mietin, että kuinka tämän päivän viettäisin. Söin aamupalan rauhassa ja ajattelin lähteä tapaamaan äitiäni.
Minulla oli mukava päivä äitini kanssa. Juttelimme tulevasta lapsestamme ja tietysti paljon muustakin.
Oloni oli oikein hyvä, mitä nyt harjoitus supistuksia oli.
Päivä alkoi olla siinä vaiheessa, että minun oli lähdettävä kotiin. Odotin puhelua mieheltäni rauhassa kotona.
Juttelimme pitkän tovin mieheni kanssa ja mietimme tulevaa.

Kunnes........ Oli jo ilta pitkällä, kello oli kymmenen, kun minulla alkoi olla hieman outo olo.
Säikähdin tätä oloa ja mietin hetken aikaa, että mitä pitäisi tehdä. Lähdenkö sairaalaan vai mitä ihmettä.
Kävin vessassa ja huomasin veristä vuotoa. Silloin säikähdin todella.
Olin aivan yksin, ja mietin hädissäni, että kuinka tästä selviydyn. Menin sitten lopulta naapurin ovelle siinä toivossa, että saisin heiltä kyydin sairaalaan.
Naapurinikin hieman hätääntyi ja hän lupasi sitten lopulta tilata minulle taksin, kun huomasi minun hankalan oloni.

Taksi sitten lopulta saapui ja lähti viemään minua sairaalaan. Taisi siinä taksikuskikin olla hädissään, etten vaan synnytä hänen autoonsa. Taksikuski lohdutteli minua sanomalla, että jaksa vielä, kohta olemme perillä.
Silloin se tuntui hyvältä, mutta näin jälkeenpäin ajatellen on aika huvittavaa.

Sairaalaan päästyäni minut tutkittiin nopeasti ja vietiin synnytyssaliin. Soitin sieltä äidilleni, että jos hän voisi yrittää tavoittaa miestäni.
Pian sen jälkeen tulikin puhelu minulle synnytyssaliin, jossa jo olin hyvin tuskaisena. Mieheni soitti.
Häntä tietysti harmitti, kun ei ollut paikalla auttamassa minua.
Siinä minä olin tuskissani supistuksien takia, ja mieheni langan toisessa päässä opasti minua hengittämään oikein. Ja tietysti hän parhaansa mukaan rauhoitteli minua.

Aikaa kului, eikä mieheni tietenkään voinut koko aikaa olla yhteydessä minuun. Oli mennyt jo useita tunteja ja aamukin alkoi jo olla käsillä.
Sitten aamun aikaisina tunteina, sain luvan ponnistaa ja ponnistinkin todella pienen poikalapsen maailmaan.
Tähän synnytykseen kului 10 tuntia, ja se tuntui hyvin pitkältä ajalta.
Pojalla oli vaikeuksia hengittää, joten hänet vietiin kiireellisesti vastasyntyneiden teholle ja happikaappiin.
En saanut edes nähdä häntä.

Minut siirrettiin sitten lopulta osastolle. Mutta siellä minulla oli todella vaikeaa, kun muilla oli siinä lapsensa vieressä ja minun lapseni oli jossain ihan muualla.
Yritin siinä olla ja miettiä, että kuinka pieni poikamme voi.
Lopulta tuli hoitaja ja kysyi, että lähdetäänkö katsomaan poikaa.
Ilmeeni kirkastui hieman.

Kunnes näin poikamme, joka oli happikaapissa, monien letkujen ja johtojen peittämä. Säikähdin tilannetta, mutta onneksi hoitajat selittivät minulle hyvin tarkkaan tilanteen. Poikamme sai lisähappea ja taisi siinä joitain muitakin hoitoja olla paljonkin, mutta en kunnolla enää muista niitä kaikkia.

Sitten tuli päivä, että minä pääsin kotiin, mutta poikamme joutui vielä jäämään. Se tuntui tuskalliselta.
Kävimme sairaalassa päivittäin hoitamassa poikaamme noin kahden viikon ajan. Kunnes hän lopulta pääsi kanssamme kotiin.

Tästä on nyt kulunut jo 22 vuotta ja poikamme on oikein mukava ja hyvin pärjäävä nuori mies.
Paljon on tämän jälkeen tapahtunut lisää, mutta niistä voitte lukea blogeistani, Elämän pyörteissä. ;o)

Nyt toivotan oikein mukavaa syksyn jatkoa kaikille ja viihtykää blogeissani, kommentoikaa ja kysykää ;o)