11.2.2012
Tuolloin saatoin isäni viimeiseen lepoon.
Hautajaiset vietimme kappelissa, Keski-Suomessa.
Tilaisuudessa oli paikalla lähisuku ja joitakin ystäviä.
Pappi puhui kauniisti isästäni.
Tilaisuuden jälkeen siirryimme ulos, uurnapaikalle laskemaan kukat.
Sieltä sitten seurakuntakodille kahvitilaisuuteen.
Kahvitilaisuudessa ihmiset kertoivat isästäni muistoja.
Nyt kun on aikaa kulunut tuosta jo vähän, niin pystyn olemaan jo itkemättä.
Suru on kuitenkin edelleen olemassa ja ikävä on kova.
Välillä on sattunut niinkin, että olen meinannut soittaa isälleni, mutta
sitten havahdun siihen todellissuteen, että enhän voikaan.
Ja, vieläkin, kun joskus luen kirjoittamaani muistotekstiä isälle, niin
kyyneleet tulevat silmääni.
Meni myöskin parisen viikkoa isän kuoleman jälkeen, kun pystyin
edes ottamaan isäni kuvan esille.
Nyt katson isän kuvaa päivittäin, välillä kyynelehtien, mutta kuitenkin
muistellen niitä ihania aikoja, joita vietimme yhdessä.
Rauha isälleni ♥
1 kommentti:
Suru kulkee jossain muodossa mukanamme lapi elaman, mutta ajan kanssa se hellittaa ja jaa taka-alalle, kun taas muistot elavat mukanamme kulkien.
Lähetä kommentti