kävijälaskuri

lauantai 30. lokakuuta 2010

Meistäkö haastattelu?

Minulle tehtiin viikko sitten kyselyä, että saako meidän suhteesta tehdä haastattelun.
Kun suhteemme on kuulemma niin kaunis rakkaustarina ;o)


No, kaikki alkoi siitä, kun minä vastasin yhteen viestiin. Koulukaverit.com sivusto on liittynyt nyt myös facebookkiin ja siellä sitten vastasin yhteen keskusteluaiheeseen. Ehdotin sinne myös, että olisi kiva jos siellä voisi kirjoitella koulumuistoja.
Ei mennyt kauaa, kun tämän sivuston pitäjä kirjoitti minulle, että avaa sinä tällainen keskustelu.
No, Minäpä tartuin tilaisuuteen ja avasin koulumuistoja keskustelun. Laitoin sinne oman muistoni, joka on, että tapasin ensirakkauden yläasteella ja sillä tiellä olemme edelleen ;o)


Kyllä, tapasin ensirakkauteni jo yläasteella ja olen hänen kanssaan nyt naimisissa ja meillä on viisi lasta.
Olemme olleet yhdessä nyt 31 vuotta ja siitä naimisissa, ensi kesänä jo 25 vuotta, eli hopeahääpäivää silloin vietämme ;o) Ja rakkaus on kestänyt ilot ja surut, ylä- ja alamäet.

Tämä on kuulemma suuri rakkaustarina, josta siis tämä koulukaverit sivusto haluaa tehdä jutun. Tapasimmehan koulussa, jo kauan aikaa sitten ;o)
Vastasimme kysymyksiin ja nyt odottelemme puhtaaksikirjoitusta jonka tarkistamme ennen jutun julkaisua ;o)

Hassulta tämä tuntuu, että tällainenkin asia voidaan jossain julkaista, mutta onhan se tietysti mukavaa, että kauan kestänyt rakkaus saa hieman julkisuutta ;o)
Noh........ palataan nyt kuitenkin maanpinnalle ja jatketaan tätä ihanaa rakkautta, jota meillä vielä riittää vaikka kuinka paljon ♥♥

perjantai 22. lokakuuta 2010

Elämää happikaapissa


Vuonna 1988.
Odotin ensimmäistä lastani, jo lähes viimeisiä viikkoja.
Aamu alkoi kauniina. Olin yksin kotona, koska mieheni oli kurssilla kauempana.
Mietin, että kuinka tämän päivän viettäisin. Söin aamupalan rauhassa ja ajattelin lähteä tapaamaan äitiäni.
Minulla oli mukava päivä äitini kanssa. Juttelimme tulevasta lapsestamme ja tietysti paljon muustakin.
Oloni oli oikein hyvä, mitä nyt harjoitus supistuksia oli.
Päivä alkoi olla siinä vaiheessa, että minun oli lähdettävä kotiin. Odotin puhelua mieheltäni rauhassa kotona.
Juttelimme pitkän tovin mieheni kanssa ja mietimme tulevaa.

Kunnes........ Oli jo ilta pitkällä, kello oli kymmenen, kun minulla alkoi olla hieman outo olo.
Säikähdin tätä oloa ja mietin hetken aikaa, että mitä pitäisi tehdä. Lähdenkö sairaalaan vai mitä ihmettä.
Kävin vessassa ja huomasin veristä vuotoa. Silloin säikähdin todella.
Olin aivan yksin, ja mietin hädissäni, että kuinka tästä selviydyn. Menin sitten lopulta naapurin ovelle siinä toivossa, että saisin heiltä kyydin sairaalaan.
Naapurinikin hieman hätääntyi ja hän lupasi sitten lopulta tilata minulle taksin, kun huomasi minun hankalan oloni.


Taksi sitten lopulta saapui ja lähti viemään minua sairaalaan. Taisi siinä taksikuskikin olla hädissään, etten vaan synnytä hänen autoonsa. Taksikuski lohdutteli minua sanomalla, että jaksa vielä, kohta olemme perillä.
Silloin se tuntui hyvältä, mutta näin jälkeenpäin ajatellen on aika huvittavaa.

Sairaalaan päästyäni minut tutkittiin nopeasti ja vietiin synnytyssaliin. Soitin sieltä äidilleni, että jos hän voisi yrittää tavoittaa miestäni.
Pian sen jälkeen tulikin puhelu minulle synnytyssaliin, jossa jo olin hyvin tuskaisena. Mieheni soitti.
Häntä tietysti harmitti, kun ei ollut paikalla auttamassa minua.
Siinä minä olin tuskissani supistuksien takia, ja mieheni langan toisessa päässä opasti minua hengittämään oikein. Ja tietysti hän parhaansa mukaan rauhoitteli minua.

Aikaa kului, eikä mieheni tietenkään voinut koko aikaa olla yhteydessä minuun. Oli mennyt jo useita tunteja ja aamukin alkoi jo olla käsillä.
Sitten aamun aikaisina tunteina, sain luvan ponnistaa ja ponnistinkin todella pienen poikalapsen maailmaan.
Tähän synnytykseen kului 10 tuntia, ja se tuntui hyvin pitkältä ajalta.
Pojalla oli vaikeuksia hengittää, joten hänet vietiin kiireellisesti vastasyntyneiden teholle ja happikaappiin.
En saanut edes nähdä häntä.


Minut siirrettiin sitten lopulta osastolle. Mutta siellä minulla oli todella vaikeaa, kun muilla oli siinä lapsensa vieressä ja minun lapseni oli jossain ihan muualla.
Yritin siinä olla ja miettiä, että kuinka pieni poikamme voi.
Lopulta tuli hoitaja ja kysyi, että lähdetäänkö katsomaan poikaa.
Ilmeeni kirkastui hieman.

Kunnes näin poikamme, joka oli happikaapissa, monien letkujen ja johtojen peittämä. Säikähdin tilannetta, mutta onneksi hoitajat selittivät minulle hyvin tarkkaan tilanteen. Poikamme sai lisähappea ja taisi siinä joitain muitakin hoitoja olla paljonkin, mutta en kunnolla enää muista niitä kaikkia.

Sitten tuli päivä, että minä pääsin kotiin, mutta poikamme joutui vielä jäämään. Se tuntui tuskalliselta.
Kävimme sairaalassa päivittäin hoitamassa poikaamme noin kahden viikon ajan. Kunnes hän lopulta pääsi kanssamme kotiin.

Tästä on nyt kulunut jo 22 vuotta ja poikamme on oikein mukava ja hyvin pärjäävä nuori mies.
Paljon on tämän jälkeen tapahtunut lisää, mutta niistä voitte lukea blogeistani, Elämän pyörteissä. ;o)

Nyt toivotan oikein mukavaa syksyn jatkoa kaikille ja viihtykää blogeissani, kommentoikaa ja kysykää ;o)

keskiviikko 13. lokakuuta 2010

Pienen tytön tarina, osa 7


Pieni tyttö kasvoi, samoinkuin hänen veljensä.
Nämä sisarukset oliva nyt siinä iässä, että he pääsivät päiväkotiin, tai tarhaksi sitä silloin kutsuttiin ;o)
Se olikin pienelle tytölle jotain aivan uutta. Siellä oli paljon samanikäisiä lapsia ja tyttö sai paljon uusia kavereita.
Ja voi mahoton sitä lelumäärää, mitä siellä oli.
Tyttö ei ollut uskoa silmiään, kun hän näki kaikki ne lelut. Ja tämä pieni tyttö oli aivan ihastuksissaan.
Kilttinä tyttönä hän osasi jakaa lelut ja leikit muiden lasten kanssa.

Tarhan pihassa oli myös ihania leikkipaikkoja, joissa tyttö tykkäsi leikkiä.

Pienen tytön ja hänen veljensä äiti oli päässyt kurssille, jonka takia nämä sisarukset olivat päivähoidossa.
Tytön pieni veli oli valtavan seikkailuhaluinen.
Eräänä päivänä, kun nämä sisarukset olivat jälleen hoidossa, niin tämä pieni veli keksi jotain aivan omaa.
Yhtäkkiä tarhan täti huomasi, että veljeni on kadonnut, ja voi mikä sotku siitä syntyikään!
Veljeäni etsittiin ja huudettiin joka paikasta. Sisältäkin tutkittiin varmaan komerot ja kaikki. Kaikki olivat tietysti hädissään, että mihin tämä poika on joutunut.
Sitten....... Joku tarhan tädeistä hoksasi pienen raon aidassa, ja hän tuumasi, että katsotaanpa tämäkin vaihtoehto.
Ja mitä ihmettä, hän huomasi pienen hahmon junaradan toisella puolella, rata oli hyvin lähellä tarhaa, ja tämä hahmo oli pikkuveljeni.

Tarhantäti ihmetteli, että kuinka poika oli päässyt tuonne. Sitten hän haki pojan, minun pikkuveljeni, ja toi hänet turvallisesti takaisin päivähoitoon.
Ja loppupäivän veljeni oli hyvin tarkan silmän alla.

Onneksi kaikki päättyi lopulta hyvin eikä mitään pahaa ehtinyt sattua.

Mutta, tällaista tällä kertaa. Jatkan ensi kerralla lisää tarinaa ja luvassa on paljon suloisia tarinoita pikkutytöstä ja jänniä seikkailuja hänen pikkuveljestään ;o) Siihen asti, oikein mukavaa syksyä kaikille ♥

sunnuntai 3. lokakuuta 2010

Rakkauteen vihkiytyneet ♥

 
Rakastaminen on suurin kaikista riskeistä.
Rakastaessaan antaa tulevaisuutensa
ja onnensa toisen käsiin.
Rakastava suo itselleen varauksettoman
luottamuksen. Hän hyväksyy haavoittuvuutensa.
Ja siksi minä rakastan sinua.
♥♥♥♥♥♥
 
Rakastan sinua henkäyksin,
kyynelin ja hymyin,
rakastan voimasta koko elämäni!
♥♥♥♥♥♥
 
Rakkautta ei pidä järkeillä puhki eikä
hukata kunnianhimon korkeuksiin tai
mahdinjanoon, se on toinen elämä, se
versoo sielussa, lämmittää joka
verisuonta, se sykähtelee jokaisessa
sydämenlyönnissä.
♥♥♥♥♥♥ 
 
Aistinautinnot tulevat ja menevät, katoavat
silmänräpäyksessä, mutta ystävyys välillämme,
keskinäinen luottamus, sydämen ilot, sielun
lumous - ne asiat eivät tuhoudu koskaan.
Rakastan sinua kuolemaani asti.
♥♥♥♥♥♥

Pienen tytön tarina, osa 6

Pienen tytön tarina jatkuu.........

Pienellä tytöllä oli paljon mielenkiintoista opittavaa.
Hän leikki nukeilla ja pehmoleluilla, joista hän tykkäsi kovasti.
1-3 vuotiaana tytöllä ei ollut paljoa leikkikavereita, mutta joitakin perhetuttuja oli, joita näki silloin tällöin.
Mutta äitihän oli tuolloin kotona, kotiäitinä, joten jos pieni tyttö tarvitsi leikkikaveria, niin äiti oli lähellä ♥
Tosin tämä pieni tyttö viihtyi hyvin omissa oloissaan.

Tytön ollessa n. 2 vuotias, tapahtui jotain mielenkiintoista. Tytön perhe muutti uuteen kotiin ja tämän kodin piha oli valtavan suuri. Siellä oli kiva leikkiä. Oli paljon paikkoja joita pääsi tutkimaan.
Pihassa oli isoja omenapuita, joissa sitten isompana voisi kiipeillä ;o)
Pihassa oli iso aita, jonka toisella puolella oli suuri ja ihana leikkipuisto. Aidassa oli suuri rako, josta pääsi halutessaan puiston puolelle ja usein tyttö leikkikin puistossa ;o)
Talvisin pihaan jäädytettiin talon lapsille pitkä jäinen liukumäki, jossa sitten oli valtavan hauskaa laskea.
Ja laskiaisena siinä mäessä laskivat aikuisetkin ja hauskaa pidettiin koko talon asukkaiden voimin ;o)

Pieni tyttö sai myös uusia leikkikavereita. Talossa asui muitakin perheitä ja yhdessä perheessä oli samanikäinen tyttö, kuin tämä pieni tyttö oli. Heistä tulikin oikein hyvät ystävykset ;o)
Nyt isompana, kun tätä kirjoittelee, niin tulee mieleen, että olisipa ihana löytää tämä silloinen leikkikaverini.
Kun vaan tietäis mistä lähteä etsimään ;o)

Kohta muuton jälkeen tapahtui muutakin jännää. Pienestä tytöstä tuli isosisko ;o)
Tyttö sai pikkuveljen. Pieni tyttö ei ollut yhtään mustasukkainen veljestään, vaan auttoi mielellään äitiä pikkuveljen hoitamisessa. Kun tyttö itsekin oli vielä pieni, niin se auttaminen oli lähinnä tutin antamista vauvalle.

Näistä jännistä tunnelmista jatkan ensi kerralla. Siihen asti oikein mukavaa syksyn alkua kaikille ihanille lukijoilleni. Ja laittakaa ihmeessä kommenttejanne ja kysymyksiä. Olisi ihana kuulla mielipiteitänne ;o)

lauantai 2. lokakuuta 2010

Hoitovirhekö??

 Nyt on ihan pakko kirjoittaa, kun pistää niin vihaksi terveydenhoito!


Tapahtuiko hoitovirhe, vai onko normaalia?
Jos päivystykseen lähtee ihminen, joka ei kovin helpolla muutenkaan käy lääkärissä, niin eikö ole niin, että silloin hän todella tuntee olevansa sairas?
Flunssaa ollut jo muutaman päivän, yskää, nuhaa ja kuumetta.
Viimeisin oire ja syy, jonka takia hän lähtee lääkäriin, korvaan sattuu ja ei kuule toisella korvalla ja lisäksi nuo kaikki muut mainitsemani oireet.

MUTTA! Enää en ymmärrä terveydenhuoltoa. Hänet käännytettiin pois, ei päässyt edes hoitajan vastaanotolle.
Kuulemma tuollaiset paranee itsestään, eikä tarvitse hoitoa.

Huolestuttaa kuitenkin se, että hän ei kuule toisella korvalla, ja flunssa on kuitenkin aika raju.
Eikö terveydenhoito kuulu kaikille, jotka tuntevat sitä tarvitsevansa?

Laittakaa kommenttia! Olisi kiva tietää, että tapahtuiko siis oikeasti hoitovirhe!