kävijälaskuri

sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Ensimmäinen odotukseni ja synnytykseni

Näitä aikoja on aina ihana muistella, omien lasten syntymää.
Ensimmäinen odotukseni ja lapseni syntymä vuonna 1988.

Kun sain tietää ensimmäistä kertaa, että olen raskaana, niin se oli
jotenkin jännittävä tunne.
Se olotila ja mieliala, minkä se aiheutti,  niin, vaikea selittää
sitä tunnetta, se täytyy kokea.


Olin kuullut, että raskauden kolme ensimmäistä kuukautta voi olla
pahoinvointia, mutta en uskonut, että se olisi sellaista mitä koin.

Kolme ensimmäistä kuukautta voin todella pahoin.
Aamusta iltaan oksentelin ja olin hyvin huonovointinen eikä
oloani auttanut yhtään se, että mieheni sattui juuri tuolloin
olemaan kurssilla työnsä puolesta.

Mutta en lannistunut, vaan lepäsin ja tein asioita vointini mukaan.
Kun sitten pääsin tuosta olosta ja raskaus eteni toiselle kolmannekselle
niin pahoinvointikin loppui.
Aloin nauttia raskaudesta.
Olin tosin paljon yksin, mieheni ollessa kurssilla, mutta tapasin
ystäviäni ja sukulaisiani usein, joten minulle ei tullut yksinäistä.
Kävin ostelemassa tulevalle vauvalle tarvikkeita ja vaatteita.
Se oli mukavaa puuhaa.













Raskauteni alkoi olemaan loppusuoralla, laskettu aika oli 3.7.88.
Kunnes eräänä iltana.
Olin yksin kotona, mieheni oli edelleen kurssilla.
Päivä oli 7.6.88. ja klo oli n. 22.
Tunsin kuinka selkääni särki, vatsaani koski ja oli muutenkin hieman
epämiellyttävä olo.
Olin hädissäni, että mitä nyt.
Päätin mennä soittamaan naapurin ovikelloa ja pyysin apua.
Naapuri sitten soitti minulle taksin, jolla lähdin sairaalaan.
En hädissäni ollut itse tajunnut, että niinpä tietysti, sairaalaan
pitäisi lähteä.
Kiitos tuosta noille naapureille.
Muistan vielä hyvin elävästi taksikuskin sanat.



- Kuski, Älä sitten synnytä autoon, ei ole kiva ruveta siivoamaan
niitä jälkiä.
- Minä, Yritän olla synnyttämättä, kun vaan ajat nopeasti sairaalaan.


Sairaalaan päästyäni minut vietiin tutkimushuoneeseen, jossa lääkäri
totesi, että synnytykseni on alkanut.
Minulle tuli siinä vaiheessa paniikki, mieheni ei ollut paikalla, enkä
saanut häntä kiinni.
Soitin äidilleni ja pyysin häntä, että yrittäisi tavoitella miestäni ja kertoisi
tilanteen.


Pian olinkin jo synnytyshuoneessa, yksin.
Hoitajatkaan eivät olleet seuranani, kävivät vaan välillä katsomassa,
että kaikki on hyvin. olin siis kirjaimellisesti yksin.
En tiedä kuluiko tunti vai enemmän, kun mieheni soitti minulle.
Yritin siinä supistusten välissä jutella hänelle.
Mieheni rauhoitteli minua siellä langan toisessa päässä ja
pyysi hengittelemään rauhallisesti.



Mahtoi se kuulostaa hassulta kun minä siinä luuri korvalla ähisin ja
puhisin, mutta mieheni pysyi rauhallisena.
En muista kuinka pitkään pidimme yhteyttä puhelimitse mutta
vaikka hän ei päässyt paikalle niin oli ihanaa että hän oli jollain lailla
läsnä lapsemme syntymässä.

Kului tunteja, aamukin alkoi häämöttää ja oloni alkoi olemaan
hyvin tuskallinen.
Mitään kipulääkettä en ottanut.
Alkoi ponnistusvaihe ja pian lapsi syntyi.
Lapseni syntyi 8.6.1988 klo 5.45.
Se oli ihana pieni poika. Rakastuin häneen välittömästi.
Synnytys kesti 9h 25 min.

En ehtinyt saada lasta rinnalleni, kun hänet kiidätettiin pikavauhtia
vastasyntyneiden teholle.
Näin vain vilauksen lapsestani.
Vauva oli tosi pieni, 47 cm ja 2820 g.
Vauvalla oli hengitysvaikeuksia, joten hän joutui happikaappiin.



Tietysti minä tuoreena äitinä hätäännyin, että mikä lapsellani on.
Kukaan ei kertonut minulle mitään.
Meni tunteja ennenkuin pääsin katsomaan vauvaani.
Siinä hän oli, happikaapissa ja täynnä kaikenlaisia johtoja ja letkuja.
Katselin häntä silmät kyynelissä.
Vauvaani hoitanut hoitaja osasi rauhoitella minut ja kertoi kaiken mitä hänellä on
ja mitä hänelle tehdään.
Silloin tiesin, että vauvallani ei ole suurta hätää ja että hän selviää.

Minä pääsin pois sairaalasta muutaman päivän päästä mutta
vauvani joutui vielä jäämään lastenosastolle.
Kävimme mieheni kanssa joka päivä sairaalassa niinkauan kun
vauvamme joutui siellä olemaan.

Poikamme 12 päivän ikäinen v.1988

Pian tuli sitten hetki, kun saimme viedä pienen poikamme kotiin.
Ja siitä alkoi normaali arki.
Nyt me olemme perhe, meitä on kolme.


Ei kommentteja: