22.3.2013 Syntyi pikkuruinen poika, meidän ensimmäinen lapsenlapsemme.
Sain kuvan hänestä heti synnytyspäivänä.
En päässyt heti tuolloin katsomaan välimatkan vuoksi, ja se tietysti vähän harmitti, mutta kun vihdoin
pääsin, niiin voi uskomatonta mikä tunne myllersi sisälläni.
Oli perjantai 19.4, kun matkustimme junalla Vaasaan, katsomaan tuota
pikkuista ja samalla tietysti omia jo aikuisia lapsiamme.
Koko matkan ajan vain mietin, että millaista on nähdä oman lapsen lapsi,
meidän lapsenlapsi.
Minusta oli tullut mumma.
En osannut kuvitella vielä siinä vaiheessa itseäni mummaksi.
Päästyämme perille, kävimme siinä ensin toisen poikamme luona
ja sitten vielä kaupoilla hakemassa ruokia illaksi.
Sitten menimme taksilla koko porukka, iltaa viettämään tuon uuden perheen
luo.
Siinä ensin jaettiin tuliaisia, tuoreelle isälle ja tuoreelle äidille omansa.
Unohtamatta tietenkään pikkuista, joka sai tuliaisa aina turkista asti, isoisoäidiltään.
Tämä lapsi on nyt jo viidettä polvea ja vanhin elossa oleva sukulainen hänelle on 97-vuotias.
Ja häntä kutsumme nyt ylämummoksi :)
Voi sitä iloa, voi sitä tunnetta, mikä minun sydämeni täytti.
Oli siinä onnenkyyneleet hyvin lähellä, ehkä jopa muutama
kyynel tirahtikin.
Rakkaus tuohon pieneen ihmiseen syttyi välittömästi.
En muistanut ollenkaan, että miten pieni voi vauva olla.
Onhan siitä jo aikaa, kun oma viimeisin lapsi viidestä oli vauva.
Kyllä siinä ihmeteltiin pikkuista, pidettiin sylissä ja leperrettiin.
Eikä siinä paappakaan malttanut vaan heti jo hänkin vauvelin syllinsä
nappas. Ja aina kun vain mahdollista, niin tuore paappa oli pikkuista hoitelemassa.
Kyllä siinä paapalta onnistui vaipanvaihtokin vanhasta muistista :)
Kyllä meillä isovanhemmilla siinä muistui hetikin, että kuinka näitä
pikkuisia pidellään ja hoidetaan.
Oli ihana nähdä myös puolisoni reaktio tuohon pikkuiseen.
Olemme molemmat erittäin rakastuneita lapsenlapseemme.
Olisin halunnut jäädä Vaasaan tuon pikkuisen luokse, mutta pitäähän
uudelle perheelle antaa omaakin aikaa.
Nyt kun olen kotona, minun on ikävä tuota pikkuista.
Hän on ajatuksissani joka päivä.
Sitten yhtenä päivänä poikani soitti ja sanoi, että he voisivat
tulla pikkuisen kanssa käymään.
Voi mahoton miten ilostuin siitä.
Ihanaa on nähdä jo heti näinkin pian uudestaan.
Odotan tuota kyläilyä.
On nämä tunteet niin sanoinkuvaamattomia, että sen tietää vain jos
on tullut isovanhemmaksi.
Niitä on hyvin vaikea edes selittää
Se rakkaus mikä sisälläni on, on hyvin voimakasta.
Välillä tuntuu, että sydän tekee kuperkeikkaa, kun vain ajattelenkin
tuota pikkuista.
Toiveenani on, että voisimme viettää joulun yhdessä.
Tahdon hemmotella tuota ihanaa pikkuista, siinämäärin missä hänen vanhempansa
sallivat.
Mutta pian taas näemme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti