Asenteestako kiinni?

Sattuipa silmiini juttu, joka alkoi mietittymään.

Jutun aihe on.
Facebook ja blogit herättävät kateutta.

Siitä nousi mieleeni suuri kysymys. Miksi?
Jos on ihminen, joka on kateellinen ystävilleen vain siksi,
että heillä on asiat paremmin kuin hänellä.
Niin miksi sitten tuo ihminen kiusaa itseänsä lukemalla
tällaisia blogeja tai olemalla edes facebookissa.

Onhan kuitenkin totta, että kadehtimisessa ei ole mitään
kummallista.
Ja tokihan sosiaalinen vertailu on ihmiselle tärkeää.

Mutta jos noiden päivitysten lukeminen vaikuttaa elämään, niin
silloin ehkä kannattaisi miettiä ja tutkiskella asiaa jo hieman tarkemmin.

- Joku on kateellinen sille, että toisella on rakastava puoliso, kun hän
itse on sinkku.
Eikö silloin voisi miettiä, että miksi hän on sinkku?
Eikö tällä sinkullakin olisi mahdollisuus löytää itselleen
rakastava henkilö.

- Toista taas ärsyttää, kun joku kehuu omia lapsiaan.
Tietysti jokainen vanhempi on ylpeä omista lapsistaan.

- Kolmas taas on kateellinen, kun joku haluaa kertoa
mukavista ja herkullisista ruokahetkistään.
Tietysti, joskus ihminen laittaa erikoisempia ruokia,
hemmotellakseen itseään ja perhettään.
Ja joskus onnistuneet asiat haluaa kertoa myös ystävilleen.

Mutta niinhän se vaan on, että kateus on tunne, ei koko ihminen.
Lainaan tuosta lukemastani jutusta allaolevan tekstin, joka oli todella hyvin sanottu.

- Kateutta on kahdenlaista. Positiivinen kateus on luonteeltaan kannustavaa ja saa ihmisen tavoittelemaan haluamiaan asioita – oli se sitten uusi sohva tai ulkomaanmatka. Negatiivinen kateus on sitä, että jää vellomaan alhaisiin tunteisiin, jolloin ne voivat alkaa vaikuttaa ­ihmissuhteisiin tuhoavasti.

Tässä onkin paljon mietittävää ja tuo lukemani juttu on todella hyvä.
Laitan tähän linkin tuohon juttuun.

www.menaiset.fi/artikkeli/seksi_ja_suhteet/ihmissuhteet/facebook_ja_blogit_herattavat_kateutta_naiset_paljastavat_miksi?

Varmasti meidän jokaisen kohdalle tulee joskus tilanne, että kannattaa
miettiä omaa asennetta asioihin.

 

 

 

 

Elämä uusiutuu......

Onkin kulunut aikaa siitä, kun täällä olen viimeksi kirjoitellut.
Mutta voihan sitä tässäkin vaiheessa vielä toivottaa hyvää alkanutta vuotta 2013!

Vuosi onkin alkanut oikein mukavasti.
Osittain jopa jännästikin.
Nyt jos koskaan onkin paljon odotuksen aiheita.
Olen saanut uusia ystäviä. Puolisoni kanssa olemme tehneet tulevaisuuden suunnitelmia.
Ensimmäinen lapsenlapseni syntyy maaliskuun lopulla.
Nuorimman lapseni rippijuhlat ovat maaliskuun alussa.










 Ja yksi suuri muutos elämässämme oli, kun vaihdoimme sukunimeämme!






Otimme puolisoni äidin tyttönimen käyttöön, koska tuolla nimellä on
sukuhistoriaa jo 1800-luvulta lähtien.
Ja halusimme näin kunnioittaa tuota suvussa kulkenutta nimeä.

Mieheni löysi tuohon sukuun kuuluvan henkilön sähköpostiosoitteen
ja päätti kirjoittaa hänelle.
Olen toki itsekin joskus kauan sitten tavannut tämän kyseisen henkilön, joten
myös minä tunnen hänet.
Mieheni kertoi hänelle nimenvaihdostamme ja voi että mitä tapahtuikaan.


Häneltä tuli postia.

Hän oli aivan onnellinen, kun kuuli, että olemme ottaneet tuon nimen itsellemme.
Ja hän toivotti meidät erittäin lämpimästi tuohon sukuun.
Vaikka olimmehen sukulaisia jo olleetkin, (mieheni sukua,) mutta tämä jotenkin lähensi meitä entisestään.

Kun luimme tuota postia, niin voi uskomaton, mikä lämmin tunne vierähti sisälläni.
Hän kirjoitti niin lämpimästi ja tekstistä saattoi aistia sukulaisrakkauden.
Tämän sukulaisnaisen kirjoittama tervehdys ja lämpimät sanat saivat minussa aikaan jotain
sanoinkuvaamatonta.
Nyt jäämme odottelemaan tuon suvun sukukokousta, joka on elokuulla.
Ja sinne olemme näillänäkymin menossa mielenkiinnolla, tapaamaan sukulaisia
ja viemään omatkin lapsemme, jotka vain mukaan haluavat, että hekin oppisivat tuntemaan tätä
sukua enemmän.
Toki minä ja mieheni toivomme, että suurin osa lapsistamme pääsisi mukaan.
Vaihtoihan osa lapsistammekin nimensä tuohon samaiseen sukuun.

Toki menee varmasti aikaa tottua uuteen nimeen, mutta se ei haittaa.

On kuin olisi saanut kokonaan uuden henkilöllisyyden.
Onhan se tavallaan aivan uusi identiteetti, kun nimi vaihtuu.

Niin paljon kaikkea jännää on nyt tiedossa, että välillä en tiedä mitenpäin olisin.
Mutta yritän pysyä nahoissani ja malttaa ja antaa mieleni odottaa tuota kaikkea.

Tulevaisuus, se tarjoaa meille paljon elämää, rakkautta ja jännitystä.

Joulukuu, juhlakuukausi

Vuosi alkaa olla lopuillaan, 
kun joulua kohti astellaan.

Ensimmäinen adventtisunnuntai aloittaa jouluun valmistautumisen.
Adventtiaika alkaa ensimmäisestä adventtisunnuntaista ja päättyy jouluaattoon. Se on valmistautumista joulunajan kirkolliseen juhlakauteen
Kodeissa alkaa kova touhu ja tohina.
Tehdään valmisteluja, koristellaan kotia, laitetaan lahjoja, ja valmistellaan ruokia.

Ennen joulua vietämme itsenäisyyspäivää, 6.12.

Meidän perheessä siitä onkin muodostunut jo tietynlainen perinne.
Valmistamme juhlavamman aterian, sytytämme kynttilät ruokapöytään,
tietysti unohtamatta suomenlippua.
Itsenäisyyspäivän paraati katsotaan.
Jos ei pääse paikan päälle, niin sitten katsomme sen teeveestä.
Illalla katselemme tietysti linnanjuhlat.
Siinä samalla nautimme pientä purtavaa ja kohotamme maljan.
Suomen itsenäisyydelle!

Pian alkaa olla jo puolikuu, 
ja perheemme jouluun valmistautuu.

Nyt aloitamme todenteolla kaiken mitä vielä on tekemättä.
Valmistamme laatikkoruoat, teemme leivonnaiset, koristelemme kotia ja toimimme vielä
vähän pukin apureina.
Kinkku odottaa paistamista, ja sen teemme 23 päivä.
Tuolloin laitamme kinkun uuniin jo aamulla, niin saamme
vielä illalla hieman maistiaisia.
Kuusen koristelemme myös jo 23 päivä.

Kun tulee ilta, alkaa odotus.
Jo seuraavana päivänä, kuullaan pukin koputus.

24.12.

Väki alkaa heräillä jouluun, ei ole kiire kouluun.
Pukin kuumaalinjaa katsellaan, ja lumiukkoa alkavaksi
odotellaan.

Näin alkaa jouluaatto. Puolen päivän aikaan katsomme ja
kuuntelemme joulurauhan julistuksen.
Minä alan keittelemään joulupuuroa.

Loppu salaisuutena pysyköön.
Näin joulun tunnelma kaikilla alkakoon.

Hyvää joulua kaikille lukijoilleni!

Aihetta kiitokseen

 Haluan kirjoittaa tänne ja kertoa, kuinka pienestä asiasta saa
olla kiitollinen.

Kiitos äidille

Viime keväänä ja alkukesästä oli asioita, jolloin en tiennyt
miten päin olisin.
Ja pakko myöntää, että yksin en olisi tuosta selvinnyt.

Vaikka äitini asuu kaukana Suomesta, hän oli minulle henkisenä tukena
tuolloin.
Juttelin hänen kanssaan asioista ja sain tukea ja paljon hyviä neuvoja.

Kiitos äiti.   

Nyt kaikki on hyvin ja en voi kuin kiittää avusta.
Usein tulen miettineeksi, että mikä minut sai pois raiteiltani
tuolloin.
Ja aina saan saman vastauksen, kun sitä mietin.
Elämäni mullistui isäni kuoltua.
Se muutti monella tapaa suhtaumistani asioihin.

Joku voi ajatella, että miten tuollainen voi vaikuttaa.
Mutta kyllä se todella voi.

Nyt olen kiitollinen pienestäkin asiasta.
Minulla on ihanat viisi lasta ja aivan ihana aviomies.
Ensimmäinen lapsenlapsikin tulossa.
Olen terve.
Minulla on ihania sukulaisia, jotka välittävät.
Minulla on koti jossa asua.
Elämä kulkee tasaisen rauhallisesti.
Minulla ei ole mitään valittamista mistään.

Elämää täynnä, kuin ruusunkukka.

Minulla on ihana elämä.

Tämä aika vuodesta saa minut vieläkin enemmän tuntemaan
suurta kiitollisuutta, suurta rakkautta läheisiäni kohtaan.
Onhan tulossa joulu!
Ensin toki juhlistamme Suomen itsenäisyyttä ja siihenkin juhlaan
meidän perheessä on jo perinteeksi kehittynyt tapa.
Onhan meillä syytä olla kiitollisia myös Suomen veteraaneille, jotka
aikoinaan taistelivat Suomen puolesta.
Myös minun isoisäni oli sodassa, Suomea puolustamassa.
Enää en voi häntä kiittää, kuin ajatuksissani.
Jouluna perheemme kokoontuu yhteen, viettämään tuota ihanaa
juhlaa. Jos vain kaikki pääsevät paikalle, niin meitä on silloin paikalla
10 henkilöä.
Juhlimme yhdessä, nautimme hyvästä ruoasta. Pidämme hauskaa.

Mitä enempää voisi toivoa, kuin saada olla suurella porukalla yhdessä.

Joulunrauhaa

Haluankin muistuttaa kaikille, että ei kannata valittaa pienistä asioista.
Ei kannata murehtia turhista.
Usein on niin, että asioilla on tapana järjestyä.
Iloitaan siitä meillä on.

Minä elän! Minä rakastan! Minä nautin elämästä!

Tarinaa isovanhemmistani

 Tarina alkaa ukistani

Aloin etsimään ja keräämään tietoja isovanhemmistani.
Ja eteeni tulikin paljon mielenkiintoisia asioita.
Äitini luvalla julkaisen heistä tätä blogia.

Kun isäni kuoli viime tammikuussa, niin tuon jälkeen aloin
ajattelemaan ja miettimään isovanhempianikin.

Haluan kunnioittaa heidän muistoaan tällä kirjoituksellani.

Kuva ukistani.
En tiedä kuinka vanha tuo kuva, mutta on ihanaa, että se on noinkin hyvin säilynyt.
Tuo onkin ainoa kuva ukistani, joka minulla on. Sain sen äidiltäni.

Isoisäni, kutsun häntä nimellä ukki.
Äitini isä, jota minä en koskaan tavannut.
Ukki syntyi Nastolassa, 12.01.1895.
Muutti Nastolasta v. 1913 Helsingin pohj.suomalaiseen seurakuntaan.
Syytä Helsinkiin muutolle ei tiedetä.
Ukkini meni naimisiin isoäitini kanssa 1941.
Isoäitiäni me, minä ja veljeni, kutsuimme mammaksi.
Ukki oli ammatiltaan maalarimestari.
Hänellä oli oma maalausliike ja tuo liike teki urakoita rakennuksille.
Jyväskylässä oli tuohon aikaan niinsanottu, herrojen klubi, jossa ukki
vietti paljon aikaansa.
Ukki elelikin herroiksi. Hän maksoi ystäviensä syömiset ja juomiset.

Äitinikin oli tuolloin jo kuvioissa mukana, pieni tyttönen, joka tykkäsi olla
vapaa-ajallaan heidän huvilallaan.
Heillä olikin kaksi huvilaa.
Viikonlopuiksi ukki meni huvilalleen aina kalastelemaan.
Hän oli kova kalamies.
Laskettiin verkkoja ja katiskoita, ongittiin ja veneen perässä vedettiin uistinta.
Huviloiden rantavedessä ukilla oli suuret kalasumput, johon kalasaalis sitten laitettiin.
Osan saaliista ukki vei aina mukanaan kaupunkiin ja osa jäi perheelle syötäväksi.
Äitini oli tuolloin 11-12 vuotias tyttönen ja hän oli usein isänsä, ukkini, mukana
kalareissuilla.
Ja tuo pieni tyttö souti aina venettä, koska ukilla oli paha sydänsairaus, eikä hän voinut
soutaa.
Ja kun oli kalastuspäivä, niin se alkoi aikaisin aamulla ja päättyi myöhään illalla.

Ukin tulo huvilalle oli aina  juhlapäivä hänen lapsilleen, äidilleni ja hänen siskolleen.
Ukilla oli myös aina hyviä tuomisia lapsilleen.
Ukilla oli kaksi "hovikuskia" jotka häntä aina kuljettivat.
Ja vain nuo kaksi tiettyä kuskia ukki hyväksyi itseänsä kuljettamaan.


Jatkan kertomuksia isovanhemmistani, kun saan lisää tietoja.
Nämä tarinat ovat tosia ja olen onnellinen, että saan tällä tavoin tutustua
isovanhempiini, joista osaa en koskaan tavannut.

Suuri kiitos kuuluu äidilleni, joka minulle haluaa kertoa näitä tarinoita.

Elämässä tapahtuu

Aika kuluu........

On kulunut n. 9 kuukautta siitä, kun isäni kuoli.
Vieläkin välillä on kova ikävä, mutta nyt pystyn puhumaan asiasta.
Toki tulee tilanteita, kun hänestä enemmän puhutaan, saattaa kyynel tulla silmään.

Ja nyt, nyt tapahtuu niin paljon ihania asioita, jotka haluaisin jakaa isäni kanssa.
Äitienpäivän aikaan sain viestin pojaltani, jossa oli sormusten kuva.
Poikani oli mennyt kihloihin.
Kesällä, kun menimme veljeni luokse viettämään kesälomaa, hän yllätti.
Veljeni oli mennyt kihloihin.
Samoin kesällä, sain puhelun esikoiseltani, että hän ja avovaimonsa
saavat vauvan.
Nämä kaikki ihanat asiat, näistä isäni olisi tykännyt.


Mutta elämä jatkuu.

Juuri nyt tapahtuu paljon ihania asioita.
Tehdään suunnitelmia, eletään unelmia ja paljon kaikkea ihanaa.

Pian saamme alkaa valmistella jo jouluakin.
Siihen on enää n kaksi ja puoli kuukautta.
Jouluna meillä onkin vilinää, kun kaikki tulevat kotiin viettämään joulua.
Meitä on silloin 11 henkeä paikalla.
Huh...... Ja väki vaan lisääntyy, kun alkaa näitä lapsenlapsiakin tulemaan.
Sekös ihanaa onkin.

Odotusta, jännitystä.

En millään malttaisi odottaa esikoiseni lapsen syntymää.
Minustahan tulee mumma.
Se on ihanaa ja myöskin jännittävää.
Olen jo kaupoissa hypistellyt pieniä vauvanvaatteita.
Ja varmaan tulee ostettua paljon kaikkea ihanaa.

Täysi-ikäinen.

Tyttäreni täyttää marraskuussa 18.
Hänestä tulee siis täysi-ikäinen.
Hänelle olen miettinyt jotain ihanaa lahjaa, mutta siitäpä
en täällä voikaan kertoa sen tarkemmin.
Salaisuutta ei voi paljastaa.

Onnellinen.

Olen niin onnellinen. Olen iloinen. Elämässäni tapahtuu
asioita, joita odotellessa aika kuluu.
Tämän enempää ei uskaltaisi enää toivoakaan.

Rakastan perhettäni. Rakastan elämää.
 

Lasten missikisat Suomeen

Luin tänään otsikon.

Lasten missikisat tulevat Suomeen.

 http://www.iltasanomat.fi/viihde/art-1288495415724.html#comments-anchor

Aivan järjetöntä koko touhu.

Tuossa ei todellakaan ole mitään järkeä. Laittaa nyt pienten tyttöjen päähän ajatuksia, että pitäisi olla muita kauniimpi. Jokainen pieni tyttö on kaunis persoona, eikä sitä pidä mennä muuttamaan millään tavalla. Antakaa aikuiset, tyttärienne kasvaa luonnollisen kauniiksi ja elää elämää lapsena, kun se vielä on mahdollista.
Luonnollinen on kaunista ja lapsen pitää saada elää lapsuutensa!

Tyttäremme eivät ole mitään barbeja!

Olen nähnyt teeveestä pätkiä Amerikassa järjestettävistä pikku tyttöjen
kauneuskilpailuista ja missikisoista. En voinut edes katsoa sitä loppuun.
Näin pienten tyttöjen ilmeet ja ainakin osa heistä oli hyvinkin kärsivän näköisiä.
Pienet tytöt kisaavat toisiaan vastaan, kuka on kaunein.
Lasten äidit kannustavat tyttäriään niissä aivan, kuin tyttäret olisivat isompiakin.

Onko tuo kaunista? Joku voi tykätä, mutta mietitäänpä tytön kannalta.

Onko hänen äitinsä halunnut tytön kisaan? Vai mikä on saanut tytön osallistumaan?

Pahimmissa tapauksissa pienille tytöille on tehty muutoksia botoxilla.

Näistäkin on saanut lukea.

Ainakin minun mielestäni, tuossa kuvassa, pienellä tytöllä on hyvin kärsinyt ilme.

Jos tyttö ei tee jotain asiaa oikein missikisoissa, niin hän saa kuulla kunniansa.
Mutta pieni tyttö, joka vasta etsii itseään ja omaa identiteettiään, ei pysty omilla
pienillä aivoillaan ajattelemaan, miten ja mihin tuollainen voi johtaa.
Vanhempien tehtävä on opastaa, tukea ja kannustaa lasta kasvamaan ja oppimaan asioita oikein.

6 -12 vuotias tyttö, joka on ikäraja noissa kilpailuissa, hän tarvitsee vanhempiensa tukea ja opastusta vielä todella paljon.

Minä en voisi antaa oman tyttäreni osallistua tuollaiseen.
Liikuntaharrastus ja niihin kuuluvat mahdolliset kilpailut on ymmärrettävää.
Liikuntahan muutenkin auttaa lasta kehittymään.
Toki siinäkin täytyy osata mennä inhimillisyyden rajoissa.

Laittakaapa ihmiset mielipiteitänne. Mieli tekis jopa järjestää adressi, ettei tuollaisia kilpailuja Suomeen tulisi.